Iljenkovista feminismiin

Uusi kirjoitukseni Evald Iljenkovista julkaistu Revalvaatiossa.

Tarkista ihmeessä myös ainakin tämä: "Yliopistouudistus ja naistutkimus" .

Eipä tässä muuta.

Marx sosiologia 8

(Muistiinpanojen mahdolliset epäjohdonmukaisuudet ja hämäryydet johtuvat luentojen epäselvästä luonteesta.)

2.3.1. Voiton suhdeluvun laskutendenssistä.

Marxin teoriassa lisäarvon, tai rehellisemmin: riiston suhdeluku, tarkoittaa lisätyön suhdetta työvoiman arvoon. Se merkitsee sitä, kuinka paljon työläinen tekee työtä sen jälkeen kun on uusintanut itsensä. Työvoiman arvon määrittää se, kuinka paljon resursseja työvoima tarvitsee itsensä uusintamiseen. Voiton suhdeluvun ero lisäarvon suhdelukuun on tehtävä selväksi: voiton suhdeluvun määrittää lisäarvon (voiton) suhde kokonaispääomaan, joka sisältää kuolleen, esineellistyneen työn.

Marxin mukaan kapitalismissa kehitys johtaa kilpailun aiheuttamaan pakkon, joka johtaa siihen että pääoman "orgaanisen kokoonpanon" taso nousee. Pääoman orgaanista kokoonpanoa määrittää, ja sille on olennaista se, että siirrytään pääoman yleensä alueelta konkreettisten pääomien alueelle. Esimerkkinä konkreettisista pääomista voidaan käyttää eri tuotannonalojen pääomia - yleinen pääoma hajoaa monien pääomien väliseen kilpailuun. Tuotannossa tämä tarkoittaa paitsi tuotannon alan sisäistä kilpailua, niin myös tuotannon alojen keskinäistä kilpailua.

vi. Tuotannon alan sisäinen kilpailu

Tuotannon alan sisäisen kilpailun tuloksena syntyy keskimääräinen voitto, jolla on yleinen arvo, ja joka määrittää keskimääräisiä hintoja, erotuksena yksittäisen kapitalistin voitosta. Kilpailu johtaa pyrkimykseen tehokkuuteen, jonka seurauksena yksittäisen kapitalistin tulee mahdolliseksi tuottaa edullisemmin, jolloin yksittäisen tavaran arvo laskee. Kapitalisti saa tällöin enemmän lisäarvoa kun hän myy tavaroita alan keskimääräisen hinnan alle. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa tuottamisen halpenemista, mutta hintojen pysymistä normaalina.

Kapitalistin objektiiviseen rooliin kuuluu että hän pyrkii pysyttelemään tämän kilpailun mukana. Tämän kilpailun seurauksena tuotteiden keskimäärinen arvo laskee. Tämän seurauksena tuotannonalan orgaaninen kokoonpano nousee, ja keskimääräinen voiton suhdeluku laskee. Tässä kilpailussa uusiutumaan kykenemättömät karsiutuvat - tällöin tuotanto keskittyy.

vii. Tuotannonalojen välinen kilpailu

Tuotannonalojen välillä vallitsee epätasainen kehitys. Tuotannonalojen voittosuhteiden erot aiheuttavat sen että kapitalisti seuraa silmä kovana toisten alojen kehitystä. Kilpailun kannalta järkevä ratkaisu tässä tapauksessa on madaltaa palkkoja ja sijoittaa kehityskykyiseen teknologiaan. Tämä aiheuttaa sen että pääomia virtaa matalamman orgaanisen kokoonpanon aloille, minkä seurauksena orgaaninen kokoonpano kokonaisuudessaan nousee. Tästä syntyy keskimääräinen voittosuhde. Voiton suhdeluku laskee yleisesti koko yhteiskunnassa.

viii. Maankorko

Maankoron myötä kapitalismi mahdollistaa luonnonehtojen monopolisoinnin tuotannon ehdoksi. Syntyy kapitalistisen logiikan mukainen maatalous. Luonnonehtoja ei voi muuttaa loputtomiin, mutta se voi toimia ylimääräisen voiton pysyvänä lähteenä monopoliomistajalle. Suurtilalliset saavat jatkuvaa lisäarvoa kun he vuokraavat maata. Suurtilallisten rooli tässä on puhdas loisiminen. Heillä ei ole mitään positiivista kontribuutiota annetavaksi tuotannolle. Suurtilalliset ovat täydellinen parasiittiluokka.

Historiallisesti ottaen maanomistajaluokka ja siten maankorko kuitenkin häviää, vaikka ne Marxin teorian kannalta ovatkin tärkeitä teoreettisia kategorioita. Maatalous ajautuu ylituotantoon koska lisäarvoja on maataloudessa niin helppo tuottaa. Ylituotannon seurauksena maanomistajat joutuvat myymään maitaan. Maankorko on siis teoreettisesti välttämätön kategoria, vaikka todellisessa kapitalismissa sitä ei esiinnykään.

ix. Kauppa- ja finanssipääoman itsenäistyminen

Kauppa- ja finanssipääomat kehittyivät Marxin mukaan alisteisina tuotantopääomalle. Ne voidaan nähdä keskimääräisen pääoman heijastumina. Kapitalistit eivät myy toisilleen suoraan, vaan kapitalistien välistä kauppaa välittävät kauppiaat, joiden toiminnasta kauppapääoma alkaa kehittymään. Finanssipääoman alku puolestaan on koronkiskuruudessa (kts. esim. Marx 1925). Pääomalla on kaikissa tapauksissa keskittymisen tendenssi. Kauppa- ja finanssipääomien tyyppi on osakeyhtiömäinen pääoma, jota johdetaan osakeyhtiöomistuksen muodossa.

x. Pääoman kansainvälistyminen ja globalisaatio

Marxin teksteissä puhutaan usein pääoman kansainvälistymisestä, siitä kuinka kapitalismi rikkoo kansallisvaltioiden rajat hamutessaan yhä uusia tuotannon aloja. Kapitalismilla on tendenssi siirtyä kehittymättömiin maihin, joissa pääoman orgaaninen kokoonpano on alhainen. Taloudellinen liberalismi alkaa Britanniassa, USA:ssa ja Saksassa vaatimaan rajojen avaamista. Englanti oli 1800-luvulle asti "koronkiskurivaltio", josta tehtiin sijoituksia ulkomaille, ja josta annettiin lainoja ja siirrettiin tuotantoa. Kapitalismi pyrkii kehitysmaihin. Kapitalismi alkaa hyödyntämään traditionaalisia yhteisörakenteita ja tuotantotapoja.

Marxilaiset artikulaatioteoreetikot ovat esittäneet, että länsimaissa kaikki tuotantotavat artikuloivat keskenään koherentisti. Mutta kehittyvissä maissa tapahtuu ns. "disartikulaatiota", jossa tuotannonaloja kyllä hyväksi käytetään kapitalistien toimesta, mutta alat eivät artikuloi keskenään. Kapitalismi asettuu kehittyviin maihin parasiitiksi, joka riistää kehittyvien maiden tuotannonaloja, mutta ei pyri kehittämään kohdemaansa tasoa. Artikulaatioteoriaa lähelle tulee mm. Immanuel Wallersteinin edustama riippuvuusteoria.

Globalisaatiota tulee marxilaisessa paradigmassa lähestyä pääoman orgaanisen kokoonpanon kautta. Pääoman orgaaninen kokoonpano ja voiton suhdeluvun mekanismi muuttuu globaalin kapitalismin vaiheessa maailmanlaajuiseksi. Tämän ehtona on korkean informaatioteknologian kehittyminen. Tämä aiheuttaa traditionaalisen yhteisörakenteen murentumisen.

xi. Marxin valtioteoria

Derek Sayer esittää teoksessaan "The Violence of Abstraction" että valtio ei sen marxilaisessa merkityksessä ole mitään muuta kuin kansalaisyhteiskunnan sisäinen ja ulkoinen suhde. Valtio on muoto, jonka erilaiset sääntelevät koneistot antavat kansalaisyhteiskunnalle. Kapitalistisen luonnenaamion vinkkelistä katsottuna normatiivinen järjestys, valtion kansalaisyhteiskunnalle antama muoto, sisältää erilaisia vapauksia:

(1) Ensimmäinen oletus vapaudesta on tasa-arvoa, jossa erityisesti ostaja ja myyjä ovat tasaveroisessa asemassa. Tämä on kuitenkin formaalia tasa-arvoa, joka peittää esim. sen että työmarkkinoilla eivät ostaja ja myyjä faktuaalisesti ole tasaveroisessa asemassa. Kansalaispalkka asettaisi työvoiman tasaveroiseen asemaan kapitalistin kanssa, sillä se mahdollistaisi sen että työvoimalla olisi mahdollisuus valita työnsä, ja mahdollisuus kieltäytyä töistä. Työstä kieltäytymisen mahdollisuus implikoi työvoiman vapautta.

(2) Toinen vapaus koskee yhtäläistä äänioikeutta. Se tarkoittaa myös kansalais- ja ihmisoikeuksia. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden "tasa-arvoisuutta" vastaan puhuu esimerkiksi viime aikoina paljon puhuttanut "vaalirahakohu". Todellisuudessa vaalituloksiin vaikuttavat monet muutkin seikat kuin pelkät äänestäjien ratkaisut.

Omasta mielestäni marxilainen vapauskäsitys on ns. toimintamahdollisuuksien vapautta, joka korostaa yksilön mahdollisuutta valita autonomisesti sen mihin hän psyykkistä ja fyysistä energiaansa käyttää. .

Valtiokoneistot

Marxilaisessa ajattelussa valtiokoneistoja hallitsee hallitseva luokka sikäli kuin se kykenee vaikuttamaan. Suoraan ei pääoma vaikuta valtion kulkuun vaikuta, vaikka sillä ilman muuta suuri ohjaava merkitys onkin. Valtiolla on marxilaisessa teoriassa suhteellinen vapaus. Järjestelmällä on feedback-mekanismi: jos vienti ei vedä, puuttuu valtio peliin. Valtion toimintaan vaikuuttaa muutkin seikat kuin pääoma, esimerkiksi aktivismi. Aktiivisella, jopa suoralla toiminnalla jonkin asian puolesta voi olla suuri vaikutus valtion toimintaan. Missä määrin ja kuka valtioon vaikuttaa on konkreettinen, empiirinen kysymys. Kysymystä ei ratkaista deduktiivisella päättelyllä yksinään. Globalisaation merkitys valtiokoneistoille on sitä, että maapallo kokonaisuudessaan kansallisvaltiollistuu.

To be continued...

Threshold of Transformation

Marxin sosiologia 7

2.3. Pääoma ja lisäarvoteoria

i. Marxin "Pääomassa" kuvaillaan tavaraa ja sen kiertokulkua kaavalla "T (-R-) T". Tämä hyvin simppeli kaava kuvaa tavaraa kun se myydään markkinoilla. Ennen kuin tarkemmin käymme kaavaan kiinni, on tarkasteltava pääoman alkuperää.

Pääoma kehittyi historiassa vähitellen. Aluksi se esiintyi koronkiskuruutena, jossa pääoma kasautui lainatun rahan ja sekä siihen lisätyn koron myötä. Marx tarkasteleekin eräässä tekstissään Lutherin kirjoituksia, sekä erityisesti Lutherin suhdetta koronkiskuruuteen. Marxin mukaan "Luther eli aikan, jolloin keskiaikainen porvarisyhteiskunta hajosi nykyaikaisen yhteiskunnan alkuaineksiksi, jota hajaantumisprosessia jouduttivat maailmankauppa ja kultalöydöt" (Marx 1925, 3). Luther tunsi vain pääomasta sen vanhanaikaiset muodot. Näitä vanhanaikaisia muotoja ovat korkoakantavan pääoma sekä kauppapääoma. Marxin mukaan kapitalistiseen tuotantotapaan siirryttäessä olennaista on "ensimmäisenä askeleena 'koronkiskomisen', korkoakantavan pääoman pääoman vanhanaikaisen muodon, tunnustaminen tuotantoehdoksi, välttämättömäksi tuotantosuhteeksi" (ibid.). Marxin mukaan siirtyminen korkopääomaan oli olennaista siirryttäessä kauppapääomaan, jolloin koronkiskuruus on olennainen etappi kohti kapitalismia.

Kauppapääoma, kauppiaan pääoma alkaa muotoutua Englannissa sekä Hollannissa, jossa oli manufaktuurin ja suurkaupan kaikkein kehittyneimmät muodot (ibid.). Kauppiaan pääomassa olennaista on se, että tuotteet, tavarat, pyritään tuottamaan mahdollisimman halvalla ja myymään mahdollisimman kalliilla. Manufaktuurit olivat syntyneet Reinin alueell, Hollantiin ja Britanniaan. Manufaktuurilla tarkoitetaan tässä tuotantotapaa, jossa käsityöläiset kootaan yhteen periaatteella "yksi työläinen tekee yhden tuotteen". Työtä ei oltu ositettu. Manufaktuuriteollisuudessa tuotteiden käyttöarvolla oli suurin merkitys. Vain se merkitsi, mihin tuotetta voitiin käyttää. Manufaktuuriaikaa leimaavat kisälli ja mestari -suhteet, maaorjuus, sekä talonpoikien kotitalous, kotiteollisuus. Rahatalous oli vielä tuolloin sekundääristä, ja kuten Marxin Luther-huomioista voidaan päätellä, siirtyminen rahatalouteen koronkiskuruuden kautta tuomittiin voimakkaasti yhteiskunnan ideologisessa sfäärissä. Rahatalous ei kyennyt mullistamaan käyttöarvotalouden perustaa.

ii. Kapitalismin aikana

Kapitalismin erottaa muista aikakausista se, että se perustuu ja sen tavoitteeksi tulee käyttöarvon sijaan vaihtoarvot - eli raha - sekä niiden maksimaalinen lisääminen. Kapitalismissa pääomaa voidaan kuvailla kaavalla "R - T - (T - )R' " eli "Raha - Tavara - Tavara - Suurempi raha". Kaavassa tavaralla on kaksi osaa: ensiksikin pysyvä pääoma eli käyttöarvot; koneet, välineet (kiinteä pääoma) sekä vesi, öljy, sähkö. Jälkimmäiset ovat juoksevaa pääomaa, ne ovat jotain jotka itsessään eivät ole mitään, vaan ne ovat jotain, joilla pidetään koneet toiminnassa.

Toinen tavaran osa on nk. vaihteleva pääoma. Sillä tarkoitetaan mm. työvoimaa, josta syntyy itsessään jo toinen tavara. Työvoima muuttuu rahaksi, joka sisältää voiton. Tämä tarkoittaa nk. työnarvoteoriaa. Sillä tarkoitetaan sitä, että vain työllä on kykyä luoda tavaroihin arvoa.

iii. Voiton ja riiston salaisuus

Marx kiinnittää huomionsa tuotantoprosessiin, jota kapitalisti valvoo ja jonka elementit kapitalisti omistaa. Marx kiinnittää huomion myöskin siihen, että vaikka luonnontuotteet eivät itsessään ole vielä "arvoa", ovat ne kuitenkin rikkautta. Arvoa ne eivät ole siksi, että niihin ei lockelaisesti ole vielä "sotkettu" työtä (labour mixing). Luonnontuotteilla ei ole vaihtoarvoa. Marjalla ei yksinään ole vielä arvoa, mutta poimittuna luonnosta ja markkinoille vietynä, on muotoutuu sille arvo. Ja jollei esim. vettä puhdisteta käyttökelpoiseksi, ei sillä ole myöskään (vaihto)arvoa markkinoilla.

Pysyvällä pääomalla Marx tarkoittaa käyttöarvojen ja vaihtoarvojen ykseyttä. Pysyvä pääoma siirtää tavaraam vain oman arvonsa. Vasara siirtää tuotettuun tavaraan vain vasarantuotannossa vasaraan muotoutuneen arvon. Koneen arvo siirtyy tuotteisiin, joita kone tuottaa. Vaihteleva pääoma, eli työläisen työvoima, voidaan myös analysoida. Työvoima näyttäytyy käyttöarvonsa puolelta (työvoimakin on tavara kapitalismissa, jonka hinta muotoutuu (työ)markkinoilla) työkykynä. Vaihtoarvona työvoima on työvoimatavaraa. Työvoimalla on vaihtoarvo, koska se itsekin on työn tulosta. Työvoimaa tuotetaan jatkuvasti kasvattamalla, ruokkimalla, asuttamalla sekä kouluttamalla työläisiä. Tätä voidaan kutsua myös uusintavaksi tuotannoksi.

Uusintamista voidaan kuvailla työn käsitteen näkökulmasta välttämättömäksi työksi, työksi, jonka tekeminen on työvoiman uusintamisen kannalta välttämätöntä. Välttämättömän työn vastakohta on lisätyö, joka tuottaa lisä-arvoa. Lisä-arvo näyttäytyy kapitalismissa sen mystifioidussa muodossa - kapitalistin kahmimana voittona. Voitto ei tietenkään ole voittoa, vaan riistoa, sillä ei se lisä-arvo tule tyhjästä.

Voiton sekoittaminen riistoon ei ole työläisen "huijaamista", mutta asian huomaaminen selittää riiston (ja luokkaristiriidan). Työvoiman muuttaminen tavaraksi määrittää kapitalismin yleistyneeksi tavaratuotannoksi: kun työvoima tuodaan (työ)markkinoille, muuttuu työvoima tavaraksi. Aluksi tavara, eli tässä tapauksessa työvoima, on vain pelkkä abstrakti tavara. Tutkimuksessa pyritään paljastamaaan tavaran takaa löytyvät suhteet arkisen ideaalikuvan takaa. Tavarasta edetään aluksi rahaan, ja rahasta sitten pääomaan. Tavaran analyysi tuottaa tieteellisesti rikkaan, konkreetin käsityksen tavarasta. Tätä on nk. abstraktista konkreettiin nousemisen metodi. "Pääomassa" tavara on sekä tutkimuksen lähtökohta, että sen lopputulema. Aluksi tavara on pelkkä tavara sinänsä, arkikokemuksen havaitsema tavara, ja tutkimuksen päätteeksi tavara on saanut kaikki historialliset määreensä, jolloin siitä on muotoutunut konkreetti tavara.

Pääomasta tulee lähtökohta kaikelle. Pääoma saa ilmaisunsa tavaramuodon täysin kehittyneessä muodossa. Kapitalismin kehitys on juuri arvomuodossa. Kapitalismissa kaikki ihmistyön tuotteet ovat tuotu markkinoille kaupattavaksi, mukaanlukien työvoima eli ihminen itse. Erilliset tavarasuhteet sisältävät abstraktis-erityisiä määreitä, ja tuotannon tavoitteeksi muotoutuukin abstrakti rikkaus. Kapitalistien ja taloustieteilijöiden ihannoima "homo economicus" voidaankin nähdä tällaisten erityisten yhteiskunnallisten suhteiden ilmauksena. "Homo economicus" ei voi olla ihmisen antropologinen kuvaus tai ominaisuus, vaan sillä on historiallinen kapitalismiin ja protestantismiin sekä deismiin palautuva alkuperänsä.

Se ettei työvoiman riistoa havaita, johtuu tavarafetisismistä, joka peittää sen tosiseikan että lisä-arvo ja siihen perustuva ristiriita on olemassa itse tuotantoprosessissa.

iv. Lisäarvon sudennälkä

"Pääoman" eräs keskeisistä ideoista on idea riiston suhdeluvusta, jota mitataan lisäarvon ja vaihtelevan pääoman (työvoiman) suhteilla. Tässä suhdeluvussa toteutuu absoluuttinen lisäarvon puristaminen.

Riistoa voidaan harjoittaa useilla tavoilla. Työpäivää voidaan pidentää. Myös työn arvoa voidaan painaa alas suosimalla heikomman työvoiman hintatasoa. Heikommalla työvoimalla tarkoitetaan tässä sitä, että työvoimaan on käytetty vähemmän työtä - eli esim. työvoimaa on koulutettu vähemmän. Riistoa voidaan lisätä myös työn huokoisuutta vähentämällä - kasvattamalla työn intensiteettiä. Suhteellista lisä-arvoa voidaan tuottaa nostamalla työn tuotantovoimaa.

Muutoksilla työorganisaatiossa on merkittävä rooli lisäarvon tuotannossa. Historiallisesti organisaatioiden muutokset liittyvät teknologian kehitykseen. Aluksi eletään yksinkertaisen yhteistyön aikaa, jonka jälkeen kehittyy manufaktuuri eli kehittynyt käsityö. Tehdasteollisuuden noustessa manufaktuurissa koneiden kehittymisen myötä kapitalistiseen organisaatiomuotoon, jossa työläinen irrotetaan työvälineestään - työvälineen ja työläisen suhde kääntyy päälaelleen: työläisestä tulee pelkkä koneiston osa. Koneellistumisen päämääränä on täydellistynyt automaatio, jossa yksittäistä työläistä ei tarvittaisi enää ollenkaan. Teknologia vaikuttaa organisaatioiden muutokseen. Organisaation muutos muuttaa subjektin suhdetta objektiin, mikä muuttaa tämän tietoisuutta. Tässä on dialektinen materialismi tiivistettynä.

Automaatio työn organisaatiossa tarkoittaa sitä, että pelkistä koneista pyritään siirtymään konejärjestelmiin. Ihminen astuu yhä enemmän työprosessin syrjään - ihminen vain ohjaa ja säätelee prosessia. Kapitalistisessa tuotannossa on jatkuva paine absoluuttiseen ja suhteelliseen lisäarvoon: tuotanto siirrettään halpamaihin, huokoiset työt ulkoistetaan, harmaan talouden työvoimaa käytetään, halpatyövoima-alat koneellistetaan ja automatisoidaan. Tästä seuraa myös se, että riiston suhdeluku kasvaa. Työelämää uudistetaan myös jatkuvasti. Työläiset suistuvat vanhoista työpaikoista uusiin. Palkkatyöläisten ostokyky laskee: työläisten palkka on rajallista, mutta tavaroita näyttää tulevan myytäväksi yhä enemmän. Tästä seuraavat lamakaudet ja talouskriisit. Ne ratkevat kun pääomaa tuhoutuu tarpeeksi.

v. Voiton suhdeluvun laskutendenssi

Lisäarvon eli voiton suhde pääomaan on olennaista kun tarkastelemme voiton suhdelukua. Laskutendenssi voiton suhdeluvussa on seurausta suhteellisen lisäarvon perustamisesta. Laskutendenssi sisältää vastatendenssejä, jotka korjaavat tilannetta. Myös työorganisaation muutos sekä tieteelliset ja teknologiset innovaatiot yhdessä massatuotannon kanssa voivat vaikuttaa pääoman pysyvään laskuun.

vi. Vieraantumisteoria

Vieraantuminen on Marxin teorian keskeisiä käsitteitä. Sitä voidaan kuvailla kolmesta horisontista: 1) työläisen vieraantuminen työn tuotteesta, 2) työläisen vieraantuminen konkreettisesta työstä, sekä 3) työläisen vieraantuminen ihmisolemuksesta.

To be continued...

Marxin sosiologia 6

IVb.

2. Tavara, raha, pääoma.

Marx kirjoittaa: "Käyttöarvoina tavarat ovat ennen kaikkea laadultaan erilaisia, vaihtoarvoina ne voivat olla vain suuruudeltaan erilaisia, eikä niissä ole atomiakaan käyttöarvoa." Marxille käyttöarvo on konkreettinen tuote, jota ihmiset käyttävät, mutta vaihtoarvo on ideaalinen, ei lainkaan konkreettinen. Käyttöarvon ja vaihtoarvon välinen dialektiikka onkin Marxin kapitalismiteorian kannalta olennaisin lähtökohta. Se on myös "Pääoman" ymmärtämisen kannalta avainasemassa.

2.1. Tavara: käyttöarvon ja vaihtoarvon dialektiikka.

I. "Pääomassa" Marxin lähtökohta on siinä, että kapitalismissa elävät ihmiset ovat henkilöitä "vain sikäli kuin ne ovat taloudellisten kategorioitten henkilöitymiä, tiettyjen luokkasuhteiden ja etujen edustajia" (Pääoma, Johdanto, 17). Henkilöt esiintyvät kapitalismissa luonnenaamioissaan. Tämä on välttämätön abstraktio, joka auttaa esittämään kapitalistisen yhteiskunnan rakenteen. Marxin tarkoituksena ei ole väittää, että ihmiset eivät olisi mitään muuta kuin kapitalististen tuotantofunktioiden kantajia. Marxin mukaan ihmisolemus on historiallinen, ja kapitalisti on historiallinen ihmistyyppi.

II. Teoksen lähtökohta.

Kapitalismia tuotantotapana luonnehtii hyvin kehittynyt tavaranvaihto. Kapitalismin ytimeksi voidaan määrittää se, että tavaroita tuotetaan vaihtoa varten. Kapitalismilla on pitkälle kehittyneet tavarantuotannon tavat, mikä erottaa sen aiemmista tuotantotavoista. Kapitalismi kehittyy tavaratuotannon myötä - ja syntyessään se keskittyy tuottamaan tavaroita.

III. Tavaran kaksoisluonne.

Marxin mukaan tavaroiden arvoesineellisyyteen ei sisälly hitustakaan luonnonainetta. Tämä voidaan helposti käsittää ideaalisten ajatuskuvien ja materiaalisen esineellisyyden välistä dialektiikkaa. Tavaraan ei vaihtoon tarkoitettuna esineenä sisälly mitään tästä konkreettisesta materiasta vaan kaikki tavaran sisältämät arvot ovat esineiden ideaalisia representaatioita, jotka syntyvät kun olemme esineiden kanssa vuorovaikutuksessa. Kapitalistinen vaihtotalous tuottaa sellaista representaatiota esineistä, että subjekti suuntautuu esineelliseen todellisuuteen vaihdon intressi mielessään.

Käyttöarvoon sisältyy esineen yhteiskunnallinen hyödyllisyys, mutta kuitenkin se on täysin materiaalinen olento. Käyttöarvoa kantava esine on konkreettinen, materiaalista joko kielellisesti (vrt. nykyinen tietokapitalismi sekä Marxin puheet henkisen ja ruumiillisen työn välisestä työnjaosta, joka on edellytys kaikelle työnjaolle) tai fyysisesti työstetty tai muokattu luonnon esine, joka on kuitenkin työn tarkoituksen leimaamaa. Tämän tarkoituksen esine saa sen tekijöiltä, ei luonnosta. Käyttöarvolla on suhde toisiin käyttöarvoihin. Eri käyttöarvot ovat kuitenkin keskenään ristiriidassa, ne kantavat eri merkitystä, eri tarkoitusta. Tämän ristiriidan ratkaisee raha, jolla on hyvin merkityksetön käyttöarvo, mutta joka symboloi "tavaraa" sinänsä ja voi siten toimia vaihtoarvoa merkitsevänä esineenä. "Kun vaihtoarvo on vain tietty yhteiskunnallinen tapa esittää työn tuotteeseen käytettyä työtä, ei vaihtomuodossa voi olla enemmän luonnonainetta kuin vekselikurssissa" (Pääoma, 87).

Vaihtoarvo on pelkästään määrällinen, ja se ilmenee hinnan muodossa. Tavaran vaihtoarvo edellyttää että se asetetaan ylipäänsä vaihtoon. Arvo on Marxin käsitteistössä olemuskategoria (= välittömän aistikokemuksen tuolla puolen), johon päästään käsiksi vain ilmentymänsä kautta. Hintojen vaihtelu on mahdollistaa selittää vain jos oletetaan arvo. Tämä on Marxin metodista "tunnustelevaa induktio", jota voitaisiin kuvailla erääksi abstraktion tavaksi. Vaihtoarvo on kapitalismin ja abstraktis-erityinen määre ja koko kapitalismiteorian lähtökohta. (Huomaa esimerkiksi ero empirismiin, joka ei tarkastele yhteiskuntaa abstraktina, orgaanina kokonaisuutena.) Vaihtoarvo ilmaisee siihen esineellistettyä työtä hintana (hintojen liikkeiden välityksellä markkinoilla). Esimerkkinä voidaan käyttää, sitä kuinka 2 jalkaa kangasta on se materia, ruumis, jolle ideaalinen arvo asettuu "asumaan". 2 jalkaa kangasta sisältää siihen esineellistyneen työn. Tämän työn hinta määräytyy markkinoilla täsmälliseksi. Tavaroiden arvomuoto tarkoittaa siis sitä, että tavaralla on vaihtoarvo.

Tavaroihin sisältyy myös työn kaksoisluonne abstraktin ja konkreetin työn muotoina. Työnjako antaa muodon yksittäisille konkreettisille työprosesseille. Abstrakti työ tarkoittaa tässä "yhteiskunnallisesti keskimääräistä työtä". Konkreetisen työn tuote on abstraktissa työssä ilmaistua, joka tulee ilmi työn tuotteessa kun se vaihdetaan markkinoilla. Arvo on määrällinen abstraktio käyttöarvoon sisältyvästä keskimääräisestä yhteiskunnallisesta työstä. Arvoon sisältyvä abstraktio tehdään hinnan liikkeiden pohjalta. Oliona arvo kuitenkin eroaa tästä hyytyneestä esineellisyydestään (esim. liinakankaan tai takkina) käyttöarvona. Konkreettisena oliona oliolla on aina käyttöarvo.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa työ ilmenee yksityisenä työnä. Työn tuotantovoima ymmärretään Marxin teoriassa siten, kuinka paljon tavaroita tuotetaan samassa ajassa. Mitä enemmän tuotetaan samassa ajassa, sitä vähemmän yhdessä työn tuotteena olevassa yksittäisessä tavarassa on arvoa. Raha syntyy siinä kun siirrytään yksinkertaisesta arvomuodosta yleiseen arvomuotoon. (Kulta tai vaikkapa oravannahka ovat molemmat olleet hyviä materiaalisia ruumiita rahan ideaalisen olemuksen ilmenemiselle.)

IV. Marxin fetissiteoria.

"Jos tavarat voisivat puhua, niin ne sanoisivat: 'kiinnostakoon vain meidän käyttöarvomme ihmistä. Oliona se ei kuulu meihin. Muta mikä meihin oliona kuuluu, on meidän arvomme. Sen todistaa meidän kiertoliikkeemme tavaraolioina. Vain vaihtoarvona meillä on suhteet toisiimme'" (Pääoma, 87-88), kirjoitti Marx. Tällä hän tarkoittaa sitä, että esimerkiksi piirtoheittimen arvo ei selviä havainnoimalla sitä materiaalisena oliona. Jotta sen arvo voitaisiin saada selville on se asetettava vaihtoon markkinoille odottamaan jumallalliseen kysynnän ja tarkonnan lain viimeistä sanaa.

(Tässä kohtaa kapitalismia voisi verrata sellaisiin ei-kapitalistisiin työprosesseihin, jossa työn yhteiskunnallisuus ilmenee välittömästi - kuten vaikkapa maaorjuus.)

Kapitalismissa vallitsee yhteiskunnallinen työnjako, joka piiloutuu yksityisen työmuodon taakse. Työtä suorittava yksilö ei näe välittömästi omaa asemaansa työnjaossa. Yhteiskunnallinen työnjako saa ilmauksensa vasta kiertoteitse - vaihdossa ja siten arvomuodossa. Kyseessä on objektiivinen ajatusmuoto, jonka kapitalistiset talouden agentit omaksuvat, tai jonka taloudellisten agenttien on pakko omaksua, koska ovat siinä asemassa missä ovat. Kaikkihan me toimimme kuluttajina tai työläisinä tämän fetissin pohjalta, siis tavara-tavara-suhteena, vaikka emme tiedostakaan sitä. Tavara-tavara-suhteen muoto määrittää myös ihmisen suhdetta toiseen ihmiseen. Ihmisten väliset suhteet esineistyvät.

"Tavaramuodolla ja työn tuotteiden arvosuhteella, jossa ne ilmenee, ei ole kerrassaan mitään tekemistä esineiden fyysisen luonteen ja siitä johtuvien esineellisten suhteiden kanssa. Vain itse ihmisten keskinen tietty yhteiskunnallinen suhde saa heidän silmissään olioiden keskinäisen suhteen mielikuvituksellisen muodon" (Pääoma, 78-79).

2.2. Raha

Raha on yleinen arvovastine. Se on sopiva erityiselle työn tuotteelle esim. kultana. Raha on myös työn tuote, jolla on arvo. Raha on symbolista. Periaatteessa ei ole väliä sillä, onko raha paperia tai vaikkapa bittejä tietoverkossa, kunhan se alkujaan on sidottu kultaan - johonkin konkreettiseen arvokkaaksi koettuun. Talouskriisin aikana pyritään palaamaan symbolisesta rahasta reaaliseen rahaan (työn tuotteisiin). Tämä nähdään tälläkin hetkellä talouselämän piirissä, jossa kullan hinta on jatkuvassa nousussa.

To be continued...

Teoreettisen sosiologian suuntauksia

1. Sosiologian historiaa

Sosiologiassa klassikoilla on valtavan tärkeä asema. Tässä mielessä se muistuttaakin intellektuaalisena traditiona filosofiaa - ja ovatpa monet sen keskeisistä klassikot olleetkin filosofeja (Marx, Simmel, jne.). Pyyhtisen (2004, 49) mukaan sosiologian klassikot eivät kuitenkaan samassa mielessä ole länsimaisen kulttuurin itsestään selvää kulttuuriperintöä kuin vaikkapa filosofian tai kirjallisuuden klassikot. Platon ja Kant; Dante ja Kafka ovat kaikkien tiedossa. Sen sijaan Durkheim ja Tönnies eivät ole. Sosiologiassa klassikoiden nimet vilisevät artikkelin kuin artikkelin sivuilla - niihin ei yksinkertaisesti voi olla törmäämättä. Kuitenkin, samaan tapaan kuin filosofiassa, myös sosiologiassa klassikoita luetaan niiden relevanssin takia, ei itsetarkoituksellisessa mielesssä. Itsetarkoituksellinen ajattelijoiden tutkiminen on aate- ja oppihistoriaa, ei filosofiaa tai sosiologiaa. Tätä pitäisikin paukuttaa enemmän mn. filosofian historioitsijoiden kalloon. Sosiologiassa klassikoilla on relevanssissa, koska heillä on edelleen jotain merkittävää sanottavaa yhteiskunnasta ja sosiaalisesta!

Sosiologialla on pitkä perinne takanaan, jo ennen kuin se varsinaisesti edes muotoiltiin sosiaalisia faktoja (Durkheim) tutkivana tieteenä. Mm. Platonin "Valtio" ja Aristoteleen "Politiikka" monien muiden antiikin filosofien tavoin käsittelivät jo sosiologialle tyypillisiä kysymyksiä. Olisi kuitenkin anakronistista lähteä liikkeelle antiinkin ajattelijoiden yhteisöllisyyttä ja yhteisöä koskevista kysymyksen asetteluista. Pikemminkin sosiologiaa tieteenä leimaa tietty modernistisuus: se tutkii aina modernin yhteiskunnan erityisiä piirteitä, kuten vieraantumista, kapitalismia, yksilöllisyyttä, muotia, rahaa, jne. Vasta modernin yhteiskunnan synnyttyä voidaan sanoa myös sosiologian syntyneen. Kun yhteiskunta alkaa tiedostaa itseään yhteiskuntana, syntyy sosiologia. Esisosiologisista ajattelijoista varsinkin valistusfilosofit nostivat esille sosiologisia kysymyksenasetteluja.

Valistusajattelijoille oli tyypillistä kuvailla historiaa universaalihistoriana, jonka kehityksen lainalaisuudet voitiin tietää, ja jonka lopputulemastakin voitiin tehdä valistuneita arvauksia. Kaikille valistusajattelijoille oli tyypillistä tarkastella historiaa ja yhteiskuntaa "edistyksellisenä prosessina sivilisoitumisen näkökulmasta" (Gronow 1997, 35). Edistys kulki primitiivisemmistä kulttuureista kohti onnellista, järjellistä utopiaa. Edistys, progressio merkitsikin sivilisoitumista. Sivilisaatio on 1700-luvun puolivälissä muodostettu neologismi, joka käsitettiin järjen voittokulun mitaksi. Sivilisoitumista voitiin tarkastella kolmesta näkökulmasta: paitsi ihmisten välisissä suhteissa sekä ihmisen ja luonnon välisissä suhteissa, niin myös ihmisen itsensä näkökulmasta. (emt. 40.)

Ihmisen suhde luontoon nähtiin hyvin baconilaisessa mielessä ihmisen kasvavana valtana luontoon nähden. Sivilisoituminen tarkoitti tässä kontekstissa luonnonhallinnan lisääntymistä. Luontoa pyrittiin tekemään ihmiselle asumiskelpoiseksi. Luonto pyrittiin muuntamaan ihmisen tarpeita ja haluja vastaavaksi. Ihmisten välisissä suhteissa sivilisoituminen merkitsi yksilövapauden lisääntymistä. Toisaalta se tarkoitti myös objektiivisen järjestyksen intersubjektiivista tasapainoa, lakia; rakenteita, jotka tasapainottavat yksilöiden vapauksien välisiä ristiriitoja. Sivilisoituminen sen kolmannessa, ihmistä itseään koskevassa merkityksessä, sivilisoituminen merkitsi ihmislajin täydellistymistä. (emt.)

Adam Smith oli eräs keskeisistä valistusfilosofeista ja esisosiologisista ajattelijoista. Hänet tunnetaan myös kansantaloustieteen kehittäjänä ja keskeisenä klassikkona. Smith näki yhteiskunnan keskeiseksi liikuttajaksi työnjaon. Hän kuvaa teoksessaan "The Wealth Of Nations" (2003, 9) työnjakoa seuraavasti:

"The greatest improvement in the productive powers of labour, and the greater part of the skill, dexterity, and judgment with which it is any where directed, or applied, seem to have been the effects of the division of labour"

Smithille työnjako on kaiken kehityksen avain. Sillä saadaan tuotanto, työn produktiiviset voimat, kehittymään ja täydellistymään. Työnjakoa voidaankin pitää Smithin tärkeimpänä historiateoreettisena käsitteenä. Smithin ajattelussa on kuitenkin se ongelma että työnjaossa työskennellessään yksilö kuitenkin "tyhmentyy" pahanpäiväisesti, mikä puolestaan on uhka yhteiskunnan koossapitämiselle. Tarvitaan koulutusta - mutta ei liikaa, sillä liialla koulutuksella tahtoo olla se huono puoli, että koulutuksen saatuaan yksilöt alkavat havaita yhteiskunnassa epäoikeudenmukaisuutta, mikä puolestaan on uhka yhteiskuntarauhalle. Koulutusta on oltava riittävästi, mutta ei liikaa.

Moraalifilosofiassaan Smith lähti liikkeelle siitä, että moraali perustuu eräänlaiseen "moraaliseen tunteeseen". Se tarkoittaa sitä, että yksilö kykenee asettumaan kenen tahansa muun yksilön asemaan, ja mielikuvituksessaan kokemaan yksilön kärsimykset. Näin on siitä huolimatta ihmistä Smithin mukaan motivoi viime kädessä oma itsekäs etu. Sympaattinen moraalitunne kuitenkin rajoittaa itsekkyyttä.

Toinen sosiologian kannalta merkittävä valistusfilosofi oli Jean-Jacques Rousseau. Rousseau ei kuitenkaan nähnyt sivilisaatiota pelkästään hyvänä asiana. Hän oli ensimmäinen sivilisaatiokriitikko pitkän sivilisaatioaffirmatiivisen tradition jälkeen. Hänelle koko sivilisaatio oli alku epätasa-arvolle. Sivilisaatiota ei kuitenkaan voi paeta luontoon, vaan ihmisen on toteuttava itsessään oleva täydellistymisen ja kehittymisen potentia, ja pyrittävä mahdollisimman tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Tunnettu on Rousseaun tapa perustaa yhteiskunta vapaaehtoiselle yhteiskuntasopimukselle jossa jokainen ihminen alistuu kaikkien muiden ihmisten tahdon, yleistahdon alaisuuteen.

2. Varsinaisen sosiologian alku

2.1. Auguste Comte

Varsinaisen sosiologian voidaan nähdä alkavan Auguste Comten (1798-1857) ajattelusta. Hän oli nk. "positivismin" isä. Hänen positivisminsa ei kuitenkaan sellaista kuin miten sanan nykyisin ymmärrämme. Nykyään positivismi ymmärretään hieman väljästi kovien kvantitatiivisten menetelmien käyttöä, tilastoja, jne. Comte ei kuitenkaan käyttäny työssään minkäänlaisia tilastoja, eikä hänen ajattelunsa ollut edes kummemin empirististä. (Töttö 1996, 61.) Comten positivismi tarkoittaa Comten suhtautumista valistusfilosofiaan, joka oli tämän mielestä ollut pelkästään kriittistä, ei rakentavaa, positiivista. Comtelle positivismi oli myös "relatiivista", se ei voinut tarjota lopullisia vastauksia. Rakentavuuden ja relatiivisuuden lisäksi positivismi tarkoitti Comtelle: "täsmällisyyttä", "varmuutta" (tieteellisen suhteellisen varmuuden mielessä), "reaalista" (positivismi ottaa lähtökohdakseen todellisuuden), "hyödyllisyyttä" sekä "orgaanista", mikä tarkoitti sitä, että yhteiskuntaa tulisi muuttaa sen omilla ehdoilla, ei vallankumouksellisesti. (emt., 62.)

Comten positivismin perusajatukset voidaan tiivistää kuuteen (6) opinkohtaan (emt., 62-63):

(1) On olemassa yksi ja jakamaton objektiivinen maailma.
(2) Sitä, mitä ei voida tieteellisesti tietää, ei voida tietää lainkaan.
(3) Historiasta on löydettävissä lait, ja näiden lakien löyhtäminen mahdollistaa menneisyyden selittämisen, nykyisyyden ymmärtämisen ja tulevaisuuden ennustamisen.
(4) Moraaliset ja poliittiset valinnat tulee tehdä tieteelliseltä pohjalta. Siis: politiikan tehtävä oli "asioiden hallinta".
(5) Sosiaalinen järjestys on yhteiskunnan luonnollinen tila. Epäjärjestys, kumouksellisuus on luonnottomuutta. Järjestys tarkoittaa tässä myös hierarkiaa - tasa-arvo ja demokratia ovat kaikki sotaa järjestystä vastaan.
(6) Ei ole olemassa muuta sosiaalisten muotojen arviointiperustetta kuin luonnon ja yhteiskunnan lainmukaisuudet.

Comten ohjelma sosiaalis-poliittisessa mielessä ajautuu melko arveluttaviin lopputuloksiin. Politiikasta piti tehdä pelkän kritiikin ylittävä positiivinen tiede, jonka toiminta "piti perustaa varmaan tietoon yhteiskunnan lainmukaisuuksista" (emt., 70). Mitä nämä lainmukaisuudet sitten Comten mielestä olivat?

Comten mielestä historiassa vallitsi ns. kolmen vaiheen laki. Kaiken ajattelun historiallinen alkutila oli teologinen eli fiktiivinen vaihe. Sitä seuraava vaihe oli metafyysinen eli abstrakti vaihe. Kolmas ja täydellisin ajattelun muoto oli positiivinen vaihe, joka saavutetaan silloin, kun havainnot selitetään "sellaisilla säännönmukaisuuksilla, jotka eivät ole muuta kuin toisista havainnoista tehtyjä yleistyksiä" (emt., 71). Kaikkien tieteenalojen tuli käydä nämä kehitysvaiheet läpi historiassa. Biologia tutki orgaanista luontoa, fysiikka mekaniikkaa ja sosiaalifysiikka yhteiskuntaa. Sosiaalifysiikan nimen Comte vaihtoi myöhemmin "sosiologiaksi", mikä tekee hänestä yhden sosiologian historian merkittävimmästä varhaisvaikuttajista. Sosiologia oli Comtelle "tieteellistä politiikkaa", jonka tehtävänä oli ennustaa ja rakentaa yhteiskuntaa insinöörimäisen tarkasti - hallinoida optimaalisesti.

Comten vaikutusta Karl Marxin ajatteluun on spekuloitu. Comtelle historia oli ihmismielen kehitystä, johon liittyi luonnon hallinta ja teollisuuden kehitys. Tötön (1997, 72) mielestä tämä vastaa jotakuinkin Marxin "tuotantovoimien kehitystä". Hänen mukaansa Marxin historianteoriassa tuotantovoimien kehitys vaatii tuon tuosta muuttamaan tuotantosuhteita ja siten koko yhteiskuntajärjestystä. Tötön mukaan Comten historiallinen dynamiikka on samankaltainen: "siviilijärjestys" määrää "poliittisen järjestyksen". Ja siinä missä Marxin kolme historian aikakautta ovat feodaalinen, kapitalistinen ja kommunistinen epookki, niin Comtelle vastaavat ovat teologis-sotilaallinen, metafyysis-juridinen sekä tieteellis-teollinen epookki.

Comten ajattelussa on vielä eräs merkittävä piirre. Hän nimittäin erottaa toisistaan statiikan ja dynamiikan. Statiikka tutkii sosiaalista organismia, sen sisäistä rakennetta. Dynamiikka puolestaan tutkii tämän organismin historiallisia kehityskulkuja. (emt., 73.) Statistiikka tutkii kaikille yhteiskunnille yhteisiä funktionaalisia välttämättömyyksiä. Comten mukaan kaikille yhteiskunnille oli välttämätöntä ainakin perhe. Näin siksi että ihmisluonto on perustaltaan sosiaalinen. Ihmisen perustarve on sosiaaliset siteet. Perheessä nämä tarpeet toteutuvat parhaiten. Perheen rakenne perustuu kahteen luonnolliseen eriarvoisuuteen: sukupuoleen ja ikään. Comten mielestä naisten alistamista on esiintynyt aina, ja siitä ei voi tai edes tule päästä eroon. Se on sama kun pyrkisi tasoittamaan ikään perustuvaa (vanhemmat ja lapset) epätasa-arvoisuutta. (emt., 74.)

Dynamiikka puolestaan turvautuu metodisesti edellä esitettyyn kolmen vaiheen lakiin. Hieman yksityiskohtaisemmin eriteltynä Comten historianteoria menee seuraavasti (emt., 74-75):

(1) Teologis-fiktiivinen vaihe, joka jakautuu esihistorialliseen fetisistiseen vaiheeseen, antiikin Kreikan ja Rooman sekä Egyptin polyteistiseen vaiheeseen, ja viimeisenä juutalais-kristilliseen monoteismiin, jonka korkein ilmentymä oli Comten mielestä katolinen kristillisyys. Aluksi ihminen oli fetissinpalvoja, mutta oppi pian yhdistelemään fetissejä, mikä tuotti monijumalaisuuden. Monijumalaisuudesta puolestaan aikojen saatossa valikoitui yksi ylijumala. Syntyi monoteismi. Viimeisenä jumaluutena Comte näkee Luonnon ja luonnonlakien palvonnan, positiivisen uskonnon, johon päästään vain pitkän ja tuskaisen metafyysis-juridisen kauden jälkeen.

(2) Metafyysis-juridinen vaihe jakaantuu myös kolmeen sisäiseen vaiheeseen: spontaaniin, protestanttiseen ja deistiseen. Spontaanilla vaiheella viitataan Rooman ja Avignonin paavien kiistoista alkanutta katolilaisuuden hengellistä ja murenemista. Katolilaisuuden murenemisen syiksi Comte arvelee kansallisten armeijoiden muodostumista sekä feodaalisten suhteiden löystymistä. Tästä löystymisestä saa alkunsa myös protestanttinen vaihe, joka oli Lutherin, Calvinin ja Socianuksen oppien seurausta. Protestanttinen vaihe johtaa yhä syvemmälle maallistumiseen aina deistiseen valistusaikaan saakka. Protestanttisessa vaiheessa on sosiologisesti mielenkiintoista Tötön mukaan (emt. 74-75) se, että protestantismi oli puhtaasti reaktiivinen ilmiö. Luther ja Calvin eivät luoneet mitään uutta. He ainoastaan täydellistivät monoteismin sisäisen logiikan, jonka lopputuloksena on lopulta deismi ja valistus. Comten mukaan protestantismi loi ajatuksen omantunnon vapaudesta ja purki katolilaisuuden asettamia rajoituksia, mutta mitään uutta se ei kyennyt luomaan tilalle. Tähän tyhjiöön alkoikin kehittyä uusi positiivinen aikakausi.

(3) Tieteellis-teollisena aikakautena luodaan uusi järjestys katolilaisuuden vaalima hengellisen ja maallisen vallan työnjako ja sisäinen hierarkia (emt., 76). Hengellistä valtaa pitää hallussaan papisto, joka pyrkii vaikuttamaan älyllisesti naisiin ja proletariaatteihin sosiologian avulla. Naisten alaa olisi tunteellinen ja moraalinen kasvatus, ja heidän vaikutuspiirinään olisi salongit. Naisten yhteisömuotoa kutsuttaisiin "sosiolatriaksi". Proletariaatin työalana olisi armeijan sijasta tehtaat, joissa he puurtaisivat ahkerasti. Proletariaatteihin pyrittäisiin vaikuttamaan pubien ja klubien kautta. Proletariaatin yhteisömuotoa olisi "sosiokratia". Maallinen valta puolestaan olisi annettu patrisiaatille, jonka toimenkuvaan kuuluisi tuotannon ja pankkien ylläpito. Pankkiiripatrisiaatti olisi maallisen vallan kaikkien ylin auktoriteetti.

2.2. Herbert Spencer

Comten lisäksi varhaisista merkittävistä sosiologeista oli Herber Spencer. Hänet tunnetaan ennen muuta sosiaalidarwinistina, joka ylisti vahvimpien oikeutta yhteiskunnassa. Hän ei omasta mielestään kuitenkaan ollut varsinainen sosiologi tai yhteiskunta filosofi, vaan synteettinen filosofi, joka pyrki teoksissaan syntetisoimaan luonnosta, ihmisestä ja yhteiskunnasta saatua tietoa. Hän pyrki Comten tapaan löytämään yhteiskunnan kehityksen yleiset lainalaisuudet. (Gronow 1996, 139.) Spencer vastusti kaikkea valtion puuttumista yhteiskunnan kulkuun. Hän vastusti kaikkea julkisen vallan taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista toimintaa - aina julkisia kirjastoja, sairaan- ja köyhäinhoitoa sekä koululaitosta myöten. (emt., 140)

Spencer oli äärimmäinen valtion vastustaja, joka julisti manchesterilaista laissezfaire-kapitalismia. Comtesta poiketen Spencer ei halunnut mitään tieteellisten ajattelijoiden eliittiä johtamaan valtiota, vaan hänen oppinsa ydin oli siinä, että kaikki kääntyy "lopulta parhain päin, kunhan vain maltetaan olla tekemättä mitään" (emt., 141).

Spencerin koko sosiologian lähtökohta oli ajatus kyvykkäimpien eloonjäännistä (survival of the fittest). Oli kyse mistä tahansa yhteiskunnan osa-alueesta, tuli sitä arvioida siitä näkökulmasta, kuinka hyvin se palveli tätä periaatetta. Esimerkiksi köyhäinapu oli haitallista yhteiskunnalle, koska se puuttuu evoluution luonnolliseen prosessiin, heikoimpien tuhoutumiseen. On parempi antaa ihmisten kuolla kärsien pois kuin puuttua tähän kärsimykseen, sillä pitkällä aikavälillä juuri puuttuminen luonnon normaaliin kulkuun tuottaa enemmän kärsimystä. Ei ihme, että Spencerin ystäväpiiriin kuului mm. utilitaristi John Stuart Mill. Kokoomuspoliitikkojen tavoin Spencer myös ajatteli, että köyhien paapominen tekee köyhät vain passiivisiksi almujen vastaanottajiksi, eikä se lopultakaan paranna heidän asemaansa. "Sääli ja myötätunto ovat siten omiaan vain pitkittämään ihmisten kärsimystä." (emt., 143.) Luonnonvalinta oli siis yhteiskunnan kehitystä ylläpitävä moottori.

Huolimatta vastenmielisistä käsityksistään, Spencerin vaikutus sosiologiaan on sivuuttamaton. Hänen käsityksensä sosiaalisesta differentaatiosta ja integraatiosta sekä orgaanisesta ja superorgaanisesta yhteiskunnan tasosta ovat kaikki sivuuttamattomia ideoita yhteiskuntateoriassa. Superorgaaninen taso yhteiskunnassa eroaa orgaanisesta tasosta siinä, että superorgaanisella tasolla yhteiskuntaan vaikuttavat biologisten elementtien lisäksi symboliset, kielelliset elementit. Ihmisyhteiskunnat ovat osa tätä superorgaanista luontoa. Yhteiskunnat onkin käsitettävä biologisten organismien kaltaisiksi kokonaisuuksiksi. (emt., 145.)

Sosiaalisen differentaation ja integraation käsitteillä on ollut suuri vaikutus sosiologian teoriaan siitäkin huolimatta että suurin osa sosiologian muista klassikoista ei tätä myönnä. Spencerin ansiot ovat jääneet pimentoon. Tähän on varmasti osasyynä se seikka, että kaikki muut sosiologit ovat pyrkineet aggressiivisesti eroon Spencerin vaikutuksista. Joka tapauksessa, esimerkiksi hänen superorgaanisen yhteiskuntakokonaisuuden ajatuksensa näkyy mm. Talcott Parsonsin funktionalistisessa teoriassa. Lisäksi Simmelin ajatukset differentaatiosta ovat peittelemättömän spenceriläisiä. (emt., 147.)

Sosiaalinen järjestelmä edellyttää Spencerin mukaan aina tiettyä kiinteyttä ja tiettyä eriytyneisyyttä. Kiinteys on integraatiota ja erityineisyys differentaatiota. Evoluutio toteutuu differentaation kautta. Kun erityiset yksilöt eriytyneenä liittyvät yhteen syntyy kompleksinen rakenne, jossa on uudenlaisia tasoja, mitä ei yksittäisissä yksilöissä ole. Evoluutio on siten myös integraatiota. Kun populaatio kasvaa tai ympäristö muuttuu, syntyy differentaatiota yhteiskunnan työnjaossa. Differentaatio synnyttää kilpailua, jossa vain parhaat selviävät luomaan uutta integraatiota. On selvää että esimerkiksi Durkheimin ajatus orgaanisesta solidaarisuudesta perustuu hyvin pitkälle Spencerin ajatuksille.

Integraatiossa on kyse universaalista evolutiivisesta laista, joka voidaan esittää seuraavasti (emt., 149-150):

(1) populaation kasvu ja järjestelmän ympäristössä tapahtunut muutos
(2) ekspansio eli laajeneminen populaation kasvun seurauksena sekä sitä seuraava ympäristön osien sulautuminen yhteen
(3) riippuvuus, kaikki yhteiskunnan osat (jäsenet, elimet) ovat toisistaan riippuvaisia
(4) yhteiskunnan kasvu on heterogeenista: eri osien kehitys tai rakenteistuminen tapahtuvat eriaikaisesti
(5) differentaatio eli eriytyminen, jonka myötä eri yksilöt tai yksiköt alkavat suorittaa funktioita
(6) integraatio puolestaan tuo uudet funktiot ykseyteen
(7) lojaalisuus eli yhteiskunnallisen suhteen perustalle rakentuva yhteenkuuluvuus (solidaarisuus?)

Pidemmän päälle Spencer odotti evoluution tuottavan koko maailman kattavan yhteiskunnan, jossa työnjako olisi täydellisen kehittynyttä sekä siihen kuuluva selkeä järjestys. Yhteiskunnalla on kolme merkittävää työnjaollista elintä, joilla on eri tehtävät:

(1) tuottava eli operatiivinen elin
(2) jakava eli distributiivinen elin
(3) säätelevä eli regulatiivinen elin

Yhteiskuntien erilaisuus riippuu täysin siitä, mikä elin on yhteiskunnan superorgaanisessa rakenteessa hallitseva.

2.3. Ferdinand Tönnies

Ferdinand Tönniesin sosiologia keskittyi työssään kysymykseen "Mllä tavoin ihmiset elävät yhdessä?" Hänen vastauksensa kysymykseen kuului: kahdella tavalla. On kaksi perustavaa tapaa olla yhdessä, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen, Gemeinschaft ja Gesellschaft. "Gemeinschaftista" on kyse silloin kun ihmisten välinen yhteenliittymä on itsessään päämäärä ja sitä pidetään itsessään arvokkaan. "Gemeinschaft" muodostuu luontaisesti. "Gesellschaftista" puolestaan on kyse silloin kun kyseessä on jokin yhteisön ulkopuolinen asia, jota varten yhteeen liitytään. Todellisten ihmisten yhteenliittymissä on molempia piirteitä. Käsitteet ovat idealisaatioita. (Töttö 1997, 155.)

Tönniesin mielestä koko sosiologia voidaan palauttaa yllä esitettyyn vastakkainasetteluun. Esimerkiksi Durkheimin tunnettu erottelu orgaaniseen ja mekaaniseen solidaarisuuteen on oikeastaan vain uudelleen nimetty versio Tönniesin käsitteistä. Oikeastaan sama asetelma voidaan löytää myös muilta sosiologian klassikoilta: Comten "teologinen" ja "positiivinen", Spencerin "sotilaallinen" ja "teollinen", Marxin "feodaalinen" ja "kapitalistinen" sekä Weberin "traditionaalinen" ja "rationaalinen" - kaikki käsittelevät Tönniesin jaottelua omista teoreettisista viitekehyksistään käsin. (emt., 156.)

"Gemeinschaft" ja "Gesellschaft" ovat osa sitä kertomusta jota kaikki sosiologia kertoo: kertomusta modernista. Sosiologian klassikot käsittelevät kaikki osaltaan tätä syntiinlankeemustarinaa: aito sosiaalisuus katoaa, ja tilalle tulee täysin hallinoitu, kylmä ja välinpitämätön kellokoneisto. Niin nuoren Marxin "vieraantuminen", Durkheimin "anomia" sekä Weberin "rautahäkki" kielivät kaikki samasta modernille tyypillisestä kokemuksesta. (emt., 156-157.)

Määritellään käsitteet. "Gemeinschaftin" eli yhteisöllisyyden juuret ovat vaistoissa ja vieteissä. Äidin ja lapsen, sisaren ja veljen väliseet suhteet perustuvat niille. Yhteisöllisen yhteenliittymistapa on Tönniesin mukaan "luonnollinen tahto", sen perustalla ovat tunteet. Vastakohtana äidille, isän asema perheessä ei ole puhdasta "Gemeinschaftia" vaan isällä on jo toinen jalka "Gesellschaftissa". "Gesellschaftin" liittymistapa onkin "rationaalinen tahto", jonka perusteet ovat päämääräsuuntautuneet.

"Gemeinshaftin" muodostamien suhteiden hahmo on yhteenliittyminen eroista huolimatta. "Gemeinschaft" perustaa yhteisön rakkaudessa ja eroista piittaamatta. Tämän vastakohtana "Gesellschaft" perustaa yhteiskunnan, jossa erotutaan toisista vaikka ollaankin yhteenliittyineitä.

"Gemeinschaftin" elämänpiirejä ovat mm. perhe, kylä, kaupunki. "Gesellschaft" puolestaan muotoutuu historiallisesti suurkaupungeissa, kansakunnissa, valtiossa ja koko ihmisen kansoittamassa maailmassa. "Gemeinschaftin" arvot perustuvat sopuun, tapaan ja uskontoon, "Gesellschaftin" arvot puolestaan konventioon, lakiin ja yleiseen mielipiteeseen. "Gemeinschaftin" vuorovaikutus on paikallista ja intensiivisesti yhteenkietoutunutta, "Gesellschaft" puolestaan vuorovaikuttaa paikallisen ylittävällä yhteenkietoutumisella, joka on kompleksista.

Lyhyesti: "Gemeinschaft" on orgaaninen yhteisömuoto, "Gesellschaft" puolestaan mekaaninen.

Kirjallisuus:

Gronow, Jukka; Arto Noro & Pertti Töttö: Sosiologian klassikot, Helsinki: Gaudeamus 1997
Kantela, Ismo; Keijo Koskinen ja Pekka Räsänen (toim.): Sosiologisia karttalehtiä, Tampere: Vastapaino 2004
Smith, Adam: The Wealth Of Nations, New York: Bantam Books 2003

Parempi tapa vaikuttaa?